Joulumietteitä

Ja niin, 9 kuukautta siihen meni, että sain taas aloitettua.
9 kuukautta niin, että saan puristettua ja ponnistettua ulos tätä tekstiä. Tykkään kirjoittaa ja siksi sen ei pitäisikään olla ponnistelua, mutta tämä aika - se ei tahdo riittää mihinkään. Näin uusperheen äitinä, viiden lapsen äitinä, tunnen olevani kovinkin kiireinen, vaikka ei pitäisi. Tänään viimeksi mietin miten nopeaa aika menee ja haluaisin elää tässä nyt, enkä koko ajan odottaa jotain ihmeelliseempää. Nauttia tästä päivästä ja näistä ihanista pienistä ja vähän isommistakin lapsista. Miksi on niin vaikeaa elää hetkessä??  

Joulu nostattaa tunteita pintaan ja varsinkin joulu ilman lapsia. Mä ajattelin että tällä kertaa pysyn hyvin kasassa ja homma toimii. Me leivotaan, tehdään piparkakkuja ja koristellaan kuusi jo viikonloppuna, että voidaan nauttia siitä ennen kuin aatto tulee ja lapset lähtevät isälleen tai äidilleen. Meidän joulu lasten kans on viikonloppuna, ennen aattoa ja aaton jälkeisenä päivänä joulupäivänä. No me kuunnellaan joulumusiikkia ja leivotaan pipareita, pienin neiti murunen leipoo kans sanan varsinaisessa merkityksessä. Onhan hän jo 1-vuotias joka osaa jo vaikka mitä. Hän leipoo välillä hiuksiaan ja välillä paitaansa ja välillä suutaan, jauhoja on jokapaikassa. Muotti on tahmasena kiinni hiuksissa. Ei siinä, meillä on hauskaa ja se on pääasia. Ensimmäisen itkuni päästän kun kymppiveeni tekee piparin ja kirjoittaa siihen tekstin "äiti". Äh mä en kestä. Miks hitossa oon niin herkkä. Sitä ihmetellessäni radiosta soi kappale jonka kuulin kun ensimmäinen tyttöni syntyi 21.12.. ja toinen kyynelvirta. Miks hemmetissä tää on näin vaikeaa.

 No aamulla lapset lähtee ja jokainen halaa minua vuorollaan, ja toivottaa hyvää joulua äitille. Eihän tän pitäny mennä näin. Mä en oo omien lasteni kans jouluna, joka on kerran vuodessa!!? Mutta se menee näin... jään kotiin pikku murusen kans ja me katsellaan kuusta jonka pienet kädet äsken koristeli...neljä lasta oli täällä äsken ja koti oli täynnä elämää. Kyyneleet valuvat pitkin poskiani. Minulla on ikävä, hirveä ikävä. Neiti murunen konttaa huoneesta toiseen ja etsii sisaruksiaan. Hänelläkin on ikävä. Tiedän että joulusta tulee erilainen, joulu ilman lapsia on kovaa. Ensivuonna saan heidät kaikki luokseni ja sitten on taas erilainen joulu. Mutta elämä on elettävä tässä ja nyt, tämä on SE hetki. Tämä joulu on nyt, ensijoulusta ei vielä kukaan tiedä. Näitä miettiessäni pienin murunen yrittää naurattaa minua ja siihenhän ei paljon tarvita.Hän on niin rakas, aivan kuten kaikki lapseni.  Oikeesti oon niin onnellinen. 

Kylmää kahvia ja onnenmurusia...

Tänä aamuna kun heräsin päätin juoda kahvini rauhassa. 
Höpönlöpö, nuorin neiti murunen oli eri mieltä. Nälkä yllätti hänet juuri samaan aikaan. No palasin makuuhuoneeseen imetyspuuhiin ja siellä syötiin neiti murusen tahdosta vajaa tunti. 

Ajatukseni seikkaili omaan blogiin ja siihen mistä voisin kirjoittaa. Minun elämässähän tapahtuu paljonkin asioita. Olen uusperheen äiti, yhden neitimurkku-murusen äiti, 11- ja 10-vuotiaiden poikien ja tän nuorimmaisen 5 kuukautta vanhan neiti murusen äiti. Olen myös avovaimo kaikista vanhimmalle ja isoimmalle Murulle ja äitipuoli hänen 10-vuotiaalle tytölle. Jokuhan saattoi jo tippua kyydistä, en ihmettele ollenkaan...

Lapset ovat minulle kaikki kaikessa ja ovat elämäni onnenmurusia. On haastavaa ja välillä todella vaikeitakin tilanteita, niinkuin varmasti jokaisessa perheessä. Vauvan syntyminen on aina jonkinsortin kriisi ja vielä omat haasteensa asettaa uusperhekuvio. Onneksi meidän parisuhde voi mainiosti ja isoin Muru tukee minua kaikessa. Välillä on ollut päiviä joilloin päivä vain ja hetki kerrallansa- hokema on auttanut. Yritän elää hetkessä ja löytää joka päivä jotain hyvää - jokaisessa päivässä on aina jotakin hyvää, täytyy olla. 

Huomaan neiti murusen nukahtaneen ja katselen hänen kauniita piirteitään. Hänessä on niin paljon isää mutta myös minua. Meidän yhteinen pieni rakas. Samalla ajattelen miten onnekas hän on... rakastavat vanhemmat joiden kanssa hän asuu turvallisesti lapsuuden ja nuoruuden. En voi olla ajattelematta muita lapsiani jotka asuvat vuoroviikoin meillä ja vuoroviikoin isällään. Tulee ikävä. Mietin heidän vauva-aikaansa ja mieleeni nousee muistoja. Ihania ja mukavia ja myös surullisia. He ovat nyt isällään ja minulla on heitä aina ikävä. Kenellä äidillä ei olisi. Ravistelen itseni hereille ja tähän hetkeen. Neiti murunen availee silmiään, hymyilee ja katselee kiinnostuneena minua... otan hänet syliini ja puristan tiukasti. 

Palaan keittiöön ja kauniissa pinkissä muumi-mukissani lilluu ruma kylmä kahvini ja kaadan sen suoraan viemäriin. Päätän kuitenkin keittää uutta, jolloin neiti murunen vuorostaan päättää pulauttaa kupillisen verran maitoa päälleni... yöpuku märkänä ja tukka ihan pörröllä pyyhin lattiaa ja mietin milloin tämä meni siihen että puolenpäivän aikaan olen vielä tämän näköinen. Neiti murunen katselee sitterissään ja äänestä päätellen seuraavaksi suunnataan kylppäriin vaipan vaihtoon. Ehkä jätän kahvinkeiton suosiolla seuraavaan päivään... eihän se nyt ollu edes niin tärkeää.